Yliopistossa opettaessani olen huomannut, että tietyt sutkautukset naurattavat kuulijoita kurssista toiseen. Ne huvittavat silloin, kun ne ovat kontekstissaan yllättäviä. Mutta entä jos saman sukkeluuden sanoo aina samassa tilanteessa? Silloin osa kuulijoista osannee odottaa sitä eikä enää huvitu. (Opettajakonkarikollegat tosin muistuttavat, että onneksi kaikille kurssilla on niitä opiskelijoita, jotka pystyvät torkkumisestaan huolimatta naurahtamaan "oikeissa" kohdissa.)
 |
| Helminauha mokoma rysähti rikki, kun hiplasin sitä liikaa luennoidessani kielenhuollosta. Puuhelmien pomppiminen pitkin luentosalin lattiaa takasi hetkittäisen herkeämättömän huomion. |
Huumoria voisi siis olla halkeama tavallisuudessa – jokin muuten tasaisessa pinnassa oleva särö, joka herättää huomion. Huumorin olemuksesta tohtoriksi väitellyt Jarno Hietalahti kiteyttää huumorin muhivan ristiriidoissa. Juuri tämä näyttäisi olevan ominaista kaskulle: kuvataan jokin tuttu ja tyypillinen tilanne, jossa sattuukin jotain yllättävää. Kasku kietoutuu usein jonkin tietyn henkilön ympärille ja esittää hänen reaktionsa tavallisuudesta poikkeavaan tilanteeseen. Tämän ihmisnäkökulman vuoksi Hietalahden väitöskirjaa The dynamic concept of humor: Erich Fromm and the possibility of humane humor tulee varmasti lueskeltua vielä paljon tämän kaskukirjaprojektin aikana.
Viime viikkoina kaskut ovat löytäneet luokseni monesti sattuman kautta. Käyn usein yksinäni lounaalla, koska tykkään paitsi salakuunnella ihmisiä myös saada ennalta suunnittelematonta seuraa. Taannoin Librissä viereeni istunut herrasmies alkoi kysellä kampuksen kuulumisia, ja pian selvisi, että hän on yliopiston entisiä työntekijöitä. Eipä aikaakaan, kun jo kertoilimme kaskuja toisillemme. Mitä mainiointa viihdykettä! Tällaisia halkeamia haluan elämääni enemmän.
Jos siis näette minut joskus jossain (varsinkin yliopistolla), tulkaa rohkeasti kertomaan juttujanne!
